http://blogit.hernekeppi.fi/ hörhöinen menneisyys - seesteinen tulevaisuus? fi Nucleus CMS v3.64 Weblog/Podcast http://backend.userland.com/rss http://blogit.hernekeppi.fi/ http://blogit.hernekeppi.fi/ http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1934
Viime viikolla kyllästyin tilanteeseen. Ihan älytöntä.

Yli 40-vuotiaana alkaa olla jo puolivälissä, miksi siis lyhentää ehdoin tahdoin elinikäänsä tai tehdä loppuajasta vaikeampaa.

Haluan hyvään kuntoon ja se ei tupakkakeuhkoilla onnistu.

En todellakaan halua keuhkoahtaumatautia, joka lukemani mukaan ei enää ole vanhojen tupakkamiesten tauti, vaan yleistymään päin nimenomaan keski-ikäisillä naisilla.

En halua ryppyjäkään: niitä ei vielä liiemmin ole, mutta jos jatkan polttamista, olen kohta samannäköinen kuin eräs ravintolassa kohtaamani tupakoinnin iloja ylistänyt nainen. Istuin ko. naisen kanssa terassilla, tupakalla tottakai, ja pakko myöntää, että järkytyin: korsteeninaisella oli valtavasti ryppyjä ja etenkin suun ympärillä syvimmät imurypyt mitä olen koskaan nähnyt, vaikka hän ei iältään ollut ainakaan kovin paljon minua vanhempi.

Joten: maanantaina 14.11. noin klo 16 stumppasin jälleen kerran sen viimeisen röökin. Päivät ovat menneet suht kevyesti ja täysin ilman mitään korvikkeita. Ei nikotiinipurkkaa, ei tavallista purkkaa, ei edes porkkanoita. Jos hetkellisesti on tehnyt tupakkaa mieli, olen muistanut että mieliteko kestää vain hetken ja menee ohi. Liikunta auttaa, kaikenlainen käsillä tekeminen auttaa - tästä syystä kodin lattialla on useampikin lankakerä ja pöydillä aloitettuja neulomuksia - , savuttomuuden etujen ajatteleminen auttaa.

Voiton puolella en todellakaan ole. Aiempi savuttomuus kesti viitisen päivää, nyt kokonaisia vuorokausia on vasta kolme. Ero aiempaan "lopetukseen" lienee siinä, että nyt en ole säilyttänyt itselläni optiota poltella satunnaisesti. Ystäväpiirissä on ihmisiä, jotka tähän pystyvät, minä selvästikään en, koska Chisun sanoin:

beibe beibe beibe, mä oon vähän sellainen, että teen ihan täysillä kaiken

]]> Tupakoimattomuuspäiväkirja http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1934 Fri, 18 Nov 2011 10:15:09 +0200 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1934 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1932
Viime yönä taisin käydä parvekkeella röökillä. En muista itse polttamista, mutta mietin unessa haiseeko parvekkeella vielä aamullakin tupakka, ts. jäänkö kiinni polttamisestani.

Eilinen ja tämä päivä ovat olleet yhtä suurta tupakantuskaa. Ei edelleenkään fyysistä oireilua sanottavammin, mutta tukaluutta aiheuttava henkinen tupakantuska jatkuujatkuujatkuu. Tätä odotettavissa varmaan viikkoja ellei kuukausia, huoooh.

Juonittelen mielessäni lipsahdusta. Juoni menee näin: tapaan jonkun jolla on tapana polttaa muutaman lasillisen jälkeen. Otamme muutaman lasillisen ja tadaa! - voin pummata yhden tupakan, ihan kokeeksi vain. Nyt kun juoni on paljastettu, sitä on vaikeampi toteuttaa.

En ihan oikeasti halua jatkaa polttamista. Yksi hyvä syy pysytellä savuttomana on raikkaampi ja jotenkin mystisesti kevyempi olo kuin aikaisemmin. Ehkä kuvittelen, mutta ihan kuin iho tuntuisi pehmeämmältä ja näyttäisi ilman meikkiä paremmalta?

Lapset tietenkin kannustavat, mutta en usko heidän kovinkaan hyvin ymmärtävät kuinka tiukkana äiti saa itselleen olla. Koska en tärise, tiuski ja raivoa (normaalia enempää), lopettamisen hankaluus on heiltä piilossa. Ehkä pitäisi näytösluontoisesti pultata pari kertaa? Purskahdella itkuun? Raastaa pari sohvatyynyä rikki?


]]> Tupakoimattomuuspäiväkirja http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1932 Sat, 27 Aug 2011 14:40:02 +0300 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1932 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1930
Tässä kärvistellessäni voin vaikka miettiä omaa kaksinaismoralistista suhtautumistani erityisesti tupakoiviin naisiin. Vaikka itse olen polttanut vuosia, en laske itseäni siihen rupusakkiin joka kulkee kessu rypistyneessä suupielessä ja haisee pahalle. Viimeksi huomasin asenteellisuuteni parkkipaikalla, jossa venäjää puhuva nainen roikotti savuketta suupielestään samalla kun puhui puhelimessa. Paheksuin - kamalan näköistä! - mutta unohdin että olen itse kahden vuoden ajan kuljeskellut katuja juuri samalla tavalla: rööki huulessa, luuri korvalla.

Varsinkin kahden vuoden tupakkaisuuteni alussa välttelin julkista tupruttelua. Sitä mukaa kun homma lipesi muutenkin, poltin yhä näkyvämmin ja julkisemmin, jopa kadulla. Stumppaaminen oli hankalaa: en olisi halunnut heittää natsaa kadulle, joten useimmiten etsin viemäriritilän, jonne pudotin stumpin. Tiesin nämä aukot kodin ja kaupan väliltä niin tarkkaan että osasin mitoittaa tupakkani niiden mukaan. Humps, tuohon kaivoon!

Kesällä muistin miniroskikset, ts. filmipurkit, joita Roska päivässä -liikkeen Tuula-Maria Ahonen jakaa turuilla ja toreilla ja kannustaa tuunailemaan niitä vaikka lahjaksi. Tapasimme Ahosen kanssa joskus jossain ja muistin, että minulla on häneltä saatu, valmiiksi tuunattu purkki kotona. Sainkin sen avulla lievennettyä omaatuntoani: purkkiin mahtui yllättävän monta stumppia ja se ei haissut täytenäkään käsilaukussa... tai ehkä en vain haistanut.

Enää en kylvä roskaa, phuih. Ja hajuaisti todellakin on kohentunut, jo parissa päivässä. Kuopuslapsi sytytti eilen suitsukkeen ja hämmästyin sen voimakasta tuoksua... ihan kuin joku olisi kääntänyt hajuvolyyminapin kaakkoon. ]]> Tupakoimattomuuspäiväkirja http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1930 Fri, 26 Aug 2011 08:39:51 +0300 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1930 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1927
Isäni poltti, osittain myös sisällä ja autossa, ja vaikka muistan että tupakansavu aiheutti minulle pahan olon ja inhosin kaikkea mitä siihen liittyi, sekään ei sitten toiminut varoittavana esimerkkinä. Alkuvaiheessa pöllin isän askeista tupakat, en tiedä huomasiko hän... ja jos huomasi, ei ainakaan mitään sanonut. Moralisointi olisikin ollut kohtalaisen turhaa. Hän aloitti polttamisen 9-vuotiaana (muistaakseni) ja polttaa edelleen. Hän on polttanut melkein 60 vuotta.

Itse lopetin polttamisen vasta aikuisena, poltettuani melkein 20 vuotta. Suurin motiivini lopettaa oli se sama kuin nytkin: esimerkkinä oleminen lapsille. Lopettaminen oli aika tuskaton prosessi, enkä tainnut ensimmäisen vuoden aikana lipsahtaakaan kuin kerran tai pari.

Lopettamisen jälkeen minusta kuoriutui tupakkanatsi joka saarnasi ja kuittaili polttamisesta ja sai oksetuspyörrytyskohtauksen lievästäkin röökinkatkusta. Tämän jeesusteluvaiheen jälkeen lienee oikeus ja kohtuus että repsahdin oikein kunnolla, peräti kahdeksi vuodeksi. Hyvä muistutus siitä, että riippuvuudet eivät tosi asiassa mihinkään katoa, ne voi vaan painaa näkymättömiin. Hieman kadehdin heitä jotka pystyvät baarireissuilla polttamaan muutaman ja kitkatta olemaan väliajat ilman. Tähän en usko koskaan pystyväni: minulla ei ole varaa pelleillä tupakoinnin kanssa, se on joko on tai off.

]]> Tupakoimattomuuspäiväkirja http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1927 Thu, 25 Aug 2011 09:47:31 +0300 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1927 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1925
Yllättävän helposti sujuu. Jopa niin helposti, että mietin josko vieroitusoireet ja kamala tupakantuska iskevätkin viiveellä. Eilen teki muutaman kerran mieli tupakkaa (asteikolla 1-10 7-8), huimasi ohimennen ja päänsärky melkein alkoi - mutta oikeasti mitään kamalia fyysisiä vieroitusoireita ei ole ollut.

Positiivisia juttuja:

- ei tarvitse huolehtia röökeistä ja tulentekovälineistä
- aikaa tuntuu olevan enemmän kuin kaikenlainen sättääminen tupakoinnin ympärillä on loppunut
- en tunne huonoa omaatuntoa polttamisen vuoksi
- palaan hajuaistiltani vihikoiraluokkaan
- tuoksun ja maistun paremmalta

Kun ensimmäisen kerran lopetin, luulin tupakattoman elämän olevan synkkää ja kamalaa. Tietenkään se ei ole, yli 10 vuoden kokemuksella tiedän sen. Mutta koska kahden vuoden takainen repsahtamiseni liittyi olennaisesti vapauden tunteeseen, kapinalliseen olotilaan - voin tehdä mitä vain, jopa polttaa taas - olen edelleen vaaravyöhykkeessä jos annan itselleni luvan polttaa syystä tai toisesta. Lupa on nyt evätty ja toivon että mikään ei saa minua enää sitä itselleni myöntämään. Olen kyllä aika hyvä perustelemaan asioita, myös itselleni, mutta kun tässä nyt joka tapauksessa ollaan jo vähintäänkin puolivälissä elämää, miksi lyhentää loppuosaa. Eli kun tekee mieli tupakkaa, mietin kuolemaa. Mustia keuhkoja, keuhkoahtaumatautia, kuihtunutta kehoa joka ei toimi eikä jaksa. Ovatko ne yhdet savut sen arvoisia?]]> Tupakoimattomuuspäiväkirja http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1925 Thu, 25 Aug 2011 09:11:57 +0300 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1925 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1923
Eilinen ilta oli yllättävänkin helppo, en juurikaan miettinyt tupakkaa ja minkäänlaisia vieroitusoireita en tuntenut. Sen sijaan jos nyt kotona olisi tupakkaa, saattaisin lipsahtaa ja painella sille ihanalle aamuröökille. Onneksi ei ole. Ja onneksi luin että pahin tupakanhimo kestää vain minuutteja. Jos kestää sen hetken, on taas yli yhden tukalan tilanteen.

Ja kestäähän sen. Kun lopettamisen positiiviset vaikutukset pääsevät voitolle nikotiininhimosta, homma muuttuu helpommaksi. Nikotiinista, muista tupakkamyrkyistä, tupakkayhtiöiden oveluudesta ja tupakoinnin moninaisista vaikutuksista voi lukea Tyttöjen ja naisten tupakkatietokirjasta (Hannu Vierola, 2010). Karua luettavaa, mutta luen silti, koska minuun tepsii nimenomaan tarkka tieto, ei mikään yleinen tupakkatappaa-hösötys. Kirjassa vinkataan, että tupakkavalistus on kenties liian sairauspainotteista: harva osaa nuorenakaan ajatella omia keuhkojaan 20-30 vuoden päähän. Tehokkaampaa on muistuttaa tupakoinnin välittömistä vaikutuksista esimerkiksi ulkonäköön, tuoksuun, jaksamiseen etc. ]]> Tupakoimattomuuspäiväkirja http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1923 Wed, 24 Aug 2011 08:14:00 +0300 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1923 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1920
Uudelleen aloittaminen lähti hyvin viattomasti liikkeelle. Yhdet hatsit otollisessa tilanteessa (mies, kuutamo, seikkailuloma), lisää hatseja, "jätä jämät", "anna mä sytytän sulle röökin" (ja poltin puolet), viikon sisällä ensimmäinen oma 10 savukkeen aski. Poltettujen savukkeiden määrä kasvoi vaivihkaa ja jo noin puolessa vuodessa poltin taas lähes aina kun siihen oli mahdollisuus. Viimeisen puolen vuoden aikana tupakka on jo ikävällä tavalla määritellyt ajankäyttöäni, koska tupakalla kaikki pitää aloittaa, tauottaa ja lopettaa. Se vie aikaa! Viimekertaisesta lopettamisesta muistan juuri sen, että tupakoinnin lopettaminen vapautti yllättävän paljon aikaa.

Lopetin aiemminkin ilman nikotiinivalmisteita, niin aion tehdä nytkin. Nikotiinipurukumia on laatikossa, mutta se aiheuttaa kihelmöintiä ja kirvelyä kurkussa - vaikka miedointa mahdollista onkin. Ensimmäiset päivät ovat vaikeimpia, aika nopeasti sitä (muistaakseni) keksii uudet rutiinit tilalle. Salmiakkipurkka toimi viimeksi, ehkä nytkin?

Muutaman tunnin päästä voi olla jo hankalaa, mutta siinä vaiheessa muistuttelen itseäni kaikista niistä kamaluuksista joita tupakka aiheuttaa. Lopettamista ovat toivoneet erityisesti lapseni, joten ihan kunnioituksesta heitä kohtaan en voi repsahtaa. ]]> Tupakoimattomuuspäiväkirja http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1920 Tue, 23 Aug 2011 10:47:00 +0300 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1920 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1911
Tarvitsen juuri nyt jonkinlaisen losotustilan, joten Hernekeppi saanee uusia merkintöjä heti kun alusta on siinä kunnossa että blogia viitsii päivittää. HK:n historia ylettyy niin monen vuoden taakse, että olisi sääli lopettaa - ja missään nimessä en piilota tai tuhoa aiemmin kirjoitettuja merkintöjä. Ihan kaikesta en ehkä ole enää tismalleen samaa mieltä tai ainakin kirjoittaisin toisin (suurimman osan kyllä allekirjoitan 110 % edelleen), mutta kaari ja kehitys ja muutokset saavatkin näkyä. Elämään kuuluu olennaisena osana muuttuminen ja kasvaminen.

HK tulee säilyttämäään nykyisen alustansa (Nucleus), koska merkintöjä on niin hillitön määrä, että niiden siirtäminen uudelle pohjalle olisi liian hankalaa ja monimutkaista (joskus kokeiltu). Perusta toimii kuin junanvessa, mutta ulkoasu yms. ovat hankalasti muokattavissa, joten mitään kovin hienoa ei ole odotettavissa. Keep it small and simple = KISS.]]> Sivuinfo http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1911 Mon, 11 Jul 2011 15:16:34 +0300 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1911 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1891 blogikirjoituksesta, jossa kummasteltiin julkkisparin eroa ja sen syyksi mainittua "suhteen arkipäiväistymistä". Asia koskettaa ja kiinnostaa, koska olen reilun vuoden ajan totutellut elämään arkeani yksin, eronneena. Pitkän aviosuhteen loppuvuosina ei toiminut mikään, ei arki eikä mikään muukaan. Etenimme kohti eroa klassisesti vaiheittain: ensin loppuivat (arkinen) hellyys ja seksi, sen jälkeen lisääntyi toisen arvostelu, mikä johti pikkuhiljaa halveksuntaan ja defenssien kasvattamiseen. Lopputuloksena oli elämiemme totaalinen erillistyminen. Asuimme kuin kämppikset saman katon alla, juuri ja juuri kykeneväisinä pyörittämään sitä ihanaa arkea... joka ei tietenkään enää ollut ihanaa, koska mitään yhteistä ei lasten lisäksi ollut ja toisesta oli tullut lähes vieras ihminen. Jos joku pystyy tästä tilanteesta ponnistelemaan ylös ja "parantamaan" suhteensa, hienoa, hatunnoston arvoinen teko, mutta omalla kohdallani totesin etten jaksa ryhtyä pelastusoperaatioon. Joskus on viisaampaa tunnustaa tosiasiat, esimerkiksi se, että on lähtenyt suhteeseen väärin perustein, rakentanut sitä hiekalle ja mielikuville ja vieläpä muuttunut matkan varrella. Pian ilmestyvää nettideittikirjaani varten luin läjäpäin parisuhdeoppaita ja artikkeleita ja eräässä brittiläisessä kyselyssä kävi ilmi, että 74 % vastaajista koki muuttuneensa avioliiton aikana huomattavasti. Klisee erilleen kasvamisesta voi siis hyvinkin olla totta, omalla kohdallani siihen vaikuttivat lasten lisäksi opiskeleminen ja sen myötä elämään tulleet uudet työt ja kiinnostuksen kohteet.

Kiinnostavaa käydyssä keskustelussa on se, että avioliitossa/avoliitossa olevat puolustavat kiivaasti tätä ns. suhteen arkipäiväistymistä pitäen sitä kivijalkana koko suhteelle. Jep, ymmärrän ajatuksen, olen ollut samassa tilanteessa ja ylistänyt toimivaa arkea itsekin. Mutta mutta... kun olen irtaantunut tiiviistä parisuhteesta enkä edes haikaile sellaisen perään - minulle riittää kahden aikuisen suhde johon ei liitetä lapsia eikä arkea - tuntuu jotenkin koomiselta, että tiivis parisuhde ja lapsiperhearki on jonkinlainen ideaalitavoite. Tai onhan se, jos katsoo asiaa tiiviistä parisuhteesta käsin. Minä en katso, enää, olen irrottautunut siitä ja myönnettäköön, kenties hieman kyynistynyt. Tai ehkä olen vain realistisesti todennut tosiasiat. Tällä hetkellä vierastan, suorastaan vastustan(!) ajatusta uudesta avioliitosta tai uusperheen muodostamisesta ja ylipäätään siitä, että vasta sitten suhde on hyvässä jamassa kun olla möllötetään sohvalla vierekkäin ja jaetaan roskapussivuoroja. Kärjistän ja pahasti, mutta haluan tässä elämänvaiheessa pitää illuusioni - jos se edes on illuusio - suhteesta, johon ei tarvitse sisällyttää imurointia, kauppareissuja ja likaisia kalsareita lattialla. Voisin hyvin kuvitella eläväni vaikka ikuisesti kuten A-L Härkönen ja miehensä, eri osoitteissa, jopa eri paikkakunnilla. On suurta luksusta kun saa arjessa tehdä asiat mielensä mukaan ja toisaalta nauttia vapaa-ajallaan juuri (no ainakin melkein, en edelleenkään ole päässyt Ulan Batoriin) siitä mistä haluaa. Kipinäkin säilyy taatusti paremmin kun tapaamiset ovat maustamassa tavallista arkea ja toisaalta myös jokapäiväisiä asioita voi jakaa toisen kanssa vaikka ei jakaisi päivittäin kylpyhuonetta.

Tämänhetkinen kantani (ja pidätän itselläni oikeuden muuttaa mieltäni;)) perustuu tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni ja monia vuosia kestäneeseen (hiljaiseen) kelaukseen siitä mitä haluan elämältä ja parisuhteelta yleensä. En ole katkera, en kaipaa parisuhdearkea/kahden huoltajan lapsiperhearkea. Minä halusin erota ja olen tyytyväinen, suorastaan onnellinen, että uskalsin tehdä sen. Olen jo oppinut lieventämään sikamaista tyytyväisyyttäni ulospäin, koska se on jonkinlainen tabu: erosta kuuluu kärsiä, sitä kuuluu surra vähintään 1-2 vuotta. Jos sanoo olevansa onnellinen, ei ole käsitellyt eroa eikä surrut riittävästi, mutta "kyllä se vielä sieltä tulee". Elämänkaava-ajattelu istuu tiukassa, tässäkin asiassa. Minä käsittelin erosuruni jo avioliiton aikana, siinä vaiheessa kun yksin märehdin eroamista; ehkä siksi siirtymä uuteen vaiheeseen on sujunut niin kivuttomasti.

Kenties tämä on myös luonnekysymys. Siedän erittäin huonosti rutiineja ja pikkuhiljaa olen karsinut niitä elämästäni pois. Olen ajoittain kokeillut virkanaisena oloa ja se on jo muutaman päivän jälkeen tuskaa: tätäkö joka jumalan aamu, samalla junalla samaan aikaan samaan paikkaan. Joten... ehkä kaikki ei vain sovi kaikille, ehkä on olemassa toisenlaisiakin, hieman vähemmän "arjettomia" tapoja elää. Parisuhteessa tai muuten vain. ]]> Parisuhde http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1891 Sat, 29 Jan 2011 14:31:56 +0200 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1891 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1875 Kunnes huomasin, että uraäiti-sanallakin on paikkansa. Minusta nimittäin tuli sellainen tänä kesänä.
Otin vastaan kahden kuukauden tuurauksen tutussa työpaikassa, johon minua pyydettiin. Rahallista pakkoa ei ollut: nettopalkka miinus yhden kuukauden päivähoitomaksut (mies hoiti lapsia kotona osan ajasta) miinus oman työn arvo rakennustyömaalla tuskin hirveästi kohoaa työttömyyspäivärahasta - oikein pirullisesti jos lasken, tulos voi olla pakkasella.
Menin töihin urasyistä: ajattelin, että on hyvä jos nimi pysyy mielessä työmarkkinoilla ja ammattitaitoa pääsee testaamaan.

Kauhistuttihan se aluksi. Vauva oli vajaat 9 kuukautta aloittaessani. Hän oli ollut koko elämänsä lapsentahtinen äidintyttö; pulloa olin tarjonnut hänelle ensimmäisten neljän elinviikon aikana, kun maitoni ei noussut ja paino uhkasi laskea, mutta imetyksen käynnistyttyä hän alkoi hylkiä tuttipulloa. Tuossa iässä hän ei tajunnut siitä enää mitään.
Pelkoni olivat lopulta turhia. Lapsi nautti isän ja sisarusten seurasta. Äiti otettiin töistä vastaan tasapainoisen ilahtuneesti: ei epätoivoista takertumista ja isän hylkimistä, ei myöskään äitiin kohdistunutta hylkäämisraivoa. Ikä oli ilmeisesti juuri sopiva. Tätäkö se tarkoittaa se nine in - nine out? Läheisyyden kasvattamaa kypsyyttä tutustua äiti-lapsi-symbioosia ympäröivään maailmaan?

Minulle päivän paras hetki oli joka kerran se, kun pääsin kotiin. Oli ihanaa ottaa vauva rinnalle, tyhjentää pingottuneet varastot ja olla lähekkäin. En lypsänyt maitoa työpäivän aikana - joskus kävin lounastunnilla imettämässä, muuten mentiin päivät nokkamukista vettä tai korviketta hörppien. Liivinsuojia kului kyllä.

Töihin palaavia äitejä kannustaisin seuraavasti: älkää ajatelko, että työssäkäynti merkitsisi vieroitusta! Yöimetys perhepedissä oli ainakin minulle kaikkein paras tapa panna huonolle omalletunnolle turpa tukkoon: vuorokaudessa on 24 tuntia, ja äiti on niistä poissa vähemmistön.

Ihan kaikille suosittelen kahta kirjaa, jos ei enempää ehdi. Minni Niemelän Imetysopas tarjosi kullanarvoisia helpotuksia ensi kertaa imettävän huoliin ja Sears & Searsin Kiintymysvanhemmuuden kirja tukea töihin menijälle. ]]> Imetys http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1875 Fri, 3 Sep 2010 11:05:40 +0300 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1875