http://blogit.hernekeppi.fi/ Kakkavaipoista ulos kasvanut fi Nucleus CMS v3.32 Weblog/Podcast http://backend.userland.com/rss http://blogit.hernekeppi.fi/ http://blogit.hernekeppi.fi/ http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1873
Mutta se nolo ja säälittävä. Se on tietysti nettideittailu, näpsäkkä tapa tutustua uusiin ihmisiin. Olen niin monta vuotta hillunut netissä etten tietenkään osannut ohittaa ilmiötä. Ystävätär yllytti siihen viime vuonna, katseltuaan lomaromanssin jälkeistä sydänsuruista olemustani. Hänen lääkkeensä: ”Lähde treffeille, saat muuta ajateltavaa!”.

Olin aluksi kauhuissani. En osaa, en uskalla, apua jos kukaan ei halua edes tavata minua? Ensimmäiset treffit sujuivat kuitenkin yllättävän hyvin. Nykyisellä kokemuksellani annan niille arvosanaksi kasin, en siis miehelle, vaan itse treffeille. Mies oli juuri sellainen kuin oli kertonutkin olevansa ja juttelimme sujuvasti koko parituntisen tapaamisen ajan. Mies käyttäytyi asiallisesti mutta kiinnostuneesti, halasi erotessa kevyesti ja laittoi vielä tekstarin perään, kivaa oli, voitaisko tavata uudelleen. Tapasimmekin, mutta juttu ei edistynyt. Ei mitään dramaattista, taidettiin olla vain hieman eri levelillä.

Jatkoin deittailua vaihtelevalla intensiteetillä. Kaiken kaikkiaan olen tavannut hieman vajaan vuoden aikana seitsemää miestä. Randomisti listattuna he ovat olleet Herra Oranssi, Elvis, Ääni & Vimma, Sarjadeittailija, Analyytikko, Esteetikko ja Perusmies. Kuumeisesti mietin olenkohan unohtanut jonkun pois, onko heitä todella ollut... noin vähän? Olen myös viestitellyt vähintään yhtä monen kanssa, mutta jostain syystä tapaaminen ei sitten kuitenkaan koskaan toteutunut. Yleensä tapaamattomuuden syynä on ollut väärä ajoitus, ts. jommalla kummalla tai molemmilla on ollut jotain muuta vireillä. Yhtään pahaa koijaria ei ole tullut vastaan ja yhdetkään treffit eivät ole olleet täysin järkyttävät. Olen itse asiassa ollut hieman yllättynyt siitä kuinka fiksuja miehiä olen tavannut. Siitä kiitän omaa ronkeliuttani ja toisekseen sitä, että nettideittipalvelun rekrymuotoisuus karsii pahimmat pulit ja häröt.

Miehistä kaksi ei ottanut enää minkäänlaista yhteyttä tapaamisen jälkeen, arvelisin että ainakin toinen heistä taisi olla vain katsastamassa mitä on tarjolla ja ennen kaikkea, kuinka helposti, ja kun totesi, että helppoa ei vissiin tule olemaan, niin katsoi paremmaksi vetäytyä. Toinen kenties vain totesi että kemiat eivät kohdanneet. Mikäs siinä – sellaista sattuu – tosin voisi sittenkin olla kivempi kuulla se suoraan kuin jäädä arvuuttelemaan.

Hyviäkin kokemuksia on ollut. Yhden miehen kanssa pidämme edelleen yhteyttä, tosin tällä hetkellä täysin frendipohjalta ja se sopii loistavasti molemmille. Olimme alusta saakka toisillemme täysin rehellisiä ja ymmärsimme, että toiveemme suhteen laadusta eivät mene lainkaan yksiin, joten ei ollut syytä loukkaantua tai tuntea itseään petetyksi. Toisen miehen kanssa tapailimme hetken, mutta juttu tyssähti yhtä vauhdikkaasti kuin alkoikin.

Minulle nettideittailu tuntuu sopivan hyvin. En ota sitä liian vakavasti, vaikka en hae seikkailujakaan. Olen kai vähän vanhanaikainen ja varovainen, annan miesten yleensä tehdä ensimmäiset aloitteet. Ongelmia syntyy vain jatkon kanssa: miten ja missä tahdissa edetä ensimmäisten treffien jälkeen jos kiinnostus on molemminpuolista. Olen kärsimätön ja aika nopealiikkeinen – en pidä odottelusta, jahkailusta tai epävarmuudesta. Minulle sopisi hyvin leasing-sopimus: jos kiinnostusta löytyy, sovitaan 2-3 kk koeaika ja katsotaan mitä tapahtuu. Tämä vapauttaisi molemmat pohtimasta klassikkoja… onko hän oikeasti kiinnostunut vai ei… milloin hän ottaa yhteyttä… haluaako hän vielä tavata… jos hän ei ota yhteyttä, otanko itse? Kiinnostuksen merkit eivät aina ole selvät ja kiinnostus voi myös lopahtaa. Tähän liittyy ehkä kaikkein yleisin nettideittailun vaara: on helppo jumiutua tutkailemaan yhä uusia ja uusia tarjokkaita Mr tai Ms Täydellisen toivossa. Kuten eräs mies totesi, hän ikään kuin keräilee mielenkiintoisten naisten ominaisuuksia ja rakentaa niistä itselleen kuvaa naisesta, joka kenties on jossain olemassa…

Minä en haikaile täydellisyyksien perään. Tiedän millaisen miehen (suurin piirtein, listani ei ole mahdoton) haluan ja yhden hyvän prototyypin olen jo kohdannutkin, tosin en nettideittipalvelun kautta. Netissä kylläkin… Ja miksi siitäkään ei mitään tullut, se on toinen stoori, joka kiertyy tämän jutun alkulähteelle, viime kesään ja siihen sydänsuruun, johon lääkkeeksi määrättiin deittailua. Huo’ahdan hieman... tosin jo ihan leppoisasti ja hymyillen.

]]> Oman elämän losotusta http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1873 Wed, 19 May 2010 16:24:33 +0300 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1873 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1859
Avioeroa siis. Minulla on ollut yksi periaate blogatessani- en yleensäkään ole kirjoittanut henkilökohtaisesta elämästäni enkä lapsista (pari poikkeusta vahvistaa säännön). Nytkään en aio tilittää mitä missä milloin ja miksi, mutta kuten olen lähes kaikkialla todennut - hämmennystä aiheuttaen - tämä on happy divorce, iloinen ero. Ei draamaa, ei suuria tunteita, lähinnä vain lopullinen toteamus että ei toimi, on parempi irtaantua. Noin vuosi sitten tehdyn päätöksen jälkeen asiat alkoivat pikkuhiljaa keriytyä kohti nykytilannetta.

Tapani tehdä isoja päätöksiä on sellainen, että kelaan niitä hiljaa mielessäni pitkään ja hartaasti, punnitsen erilaisia vaihtoehtoja, enkä kerro kenellekään mitä mietin. Näin ollen ratkaisu ilmeisesti vaikutti äkilliseltä, vaikkei se sitä suinkaan ollut. Olen myös sopeutumisen mestari - päätöksen jälkeen olen heti sinut päätöksen kanssa ja elän sen mukaisesti. Se tietysti vaikuttaa ulkopuolisten silmissä suorastaan tunteettomalta.

Kumman paljon edelleen automaattisesti oletetaan että avioero on aina huono ja väärä ratkaisu, ainakin lasten kannalta. Tottahan ero on lapsille rankka juttu, vaikka sitä miten järkeilisi ja pohjustaisi, mutta pysyn itsekkäästi (?) kannassani että vanhempien kireät ja etäiset välit eivät tee hyvää lapsellekaan. Eron myötä vanhempien suhde saa tilaa tasapainottua ja asioista voi puhua ilman arkisten ärsytysten painolastia.

Nyt opettelemme elämää kahdessa kodissa, jotka ovat hyvin lähellä toisiaan. Jos jokin unohtuu, se on helppo juosta hakemaan kun matka ei ole pitkä. Myös ikävän yllättäessä toinen vanhemmista on nopeasti saatavilla jollei pelkkä puhelinsoitto riitä lievittämään ikävää. Koulut ja ystävät säilyvät samana. Toistaiseksi kaikki on sujunut hyvin, vaikka elämme edelleen harjoitusvaihetta. En silti näe mitään syytä miksi asiat tästä muuttuisivat kehnompaan suuntaan, tuntuu että suunta on ylöspäin, monin tavoin.

Otsikkoon palatakseni, uutta on tämä kahden kodin malli, vanhaa tietysti se, että jaettu vanhemmuus ei katoa eronkaan myötä mihinkään. Olen etuoikeutettu, koska lasten isän kanssa on hyvät ja luontevat välit. Olisi kamalaa joutua riitelemään ja taistelemaan jokaisesta muumimukista ja tapaamisajankohdasta. Tai joutua pelkäämään, siitäkin kun on riittävästi esimerkkejä.

Hyvää uutta vuotta entisille ja uusille lukijoille, kohti uutta, rohkeasti, jos siltä tuntuu. Olen huono tekemään uuden vuoden lupauksia, mutta toivon ehtiväni päivittää Hernekeppiä hieman useammin. Uusia tuulia on myös työrintamalla, mutta niistä kenties lisää toisessa blogissa (joka sekin on ollut retuperällä turhan kauan, auts).

]]> Oman elämän losotusta http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1859 Tue, 5 Jan 2010 13:50:49 +0200 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1859 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1829 Heidi Klumilla, paitsi että molemmat ovat pitkiä ja kauniita?

Molemmilta on tulossa taas uusi kausi ässää muotirealitya, paitsi minulta. Molemmat odottavat ensimmäistä ansiosidonnaista työttömyyskorvaustaan, paitsi Klum. Ja ennen kaikkea molemmat odottavat neljättä lastaan syksyksi, ja jos tähänastisia merkkejä on uskominen, molemmat selviytyvät tästäkin kerrasta ilman raskausarpia.

Asun perheineni vankalla körtti- ja lestadiolaisalueella. En voi olla miettimättä sitä, kuinka suuri vaikutus uskonnollisuudella on siihen, miten helpolta ja luontevalta täällä tuntuu lahkottomasta tavisluterilaisestakin kasvattaa perhettä kokoon, jota etelässä nimitettäisiin suurperheeksi.

Helppous tulee pienistä asioista. Iso alku on se, ettei perheen lapsilukuun yksinkertaisesti näytetä juuri kiinnittävän huomiota. Jos liikun kaupassa kolmen alle kouluikäisen ja -noh, hieman eloisan lapsen kanssa maha isosti (sitä se viikolla 25 meikäläisellä jo on!) pystyssä, se ei ole yhdellekään muulle asiakkaalle pään kääntämisen, saati paheksuvan katseen väärtiä.

En tiedä onko tässäkään mitään poikkeuksellista, mutta vaivaton olo tulee siitäkin, ettei terveydenhuollossa tai muissa viranomaisissa "uskaltamistamme" mitenkään päivitellä. Sikiöseulonnoista pystyin kieltäytymään täysin neutraalisti ja selittelemättä. Suhtautuminen on ollut yhtäläisen lämmin yliopistosairaalassa, aluesairaalassa ja neuvolassa, joissa olemme eri syistä asioineet.

Olen jäänyt pohtimaan, onko tällä seudulla työskentelevällä terveydenhuoltohenkilökunnalla oltava erityisen herkät tuntosarvet siihen, missä vaiheessa raskaudenkeskeytys-tyyppisten sanojen käyttö jätetään keskustelussa vähemmälle. Vastausta en tiedä.

Editoijan huomautus: Ihan kaikesta sikiöseulonnasta emme ole kieltäytyneet, vaan toimineet rusinat pullasta -periaatteella. Rakennetta on tarkasteltu ja niskaa mittailtu ultrassa, mutta veriseulan jätin väliin ja kohdunsisäisistä istukka- ja lapsivesihommeleista on keskenmenoriskin vuoksi tullut järjestelmällisesti kieltäydyttyä.

Lisäsin pari linkkiä.]]> Oman elämän losotusta http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1829 Tue, 7 Jul 2009 11:57:31 +0300 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1829 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1822
En olisi osannut moista odottaa luettuani monesta paikasta, kuinka tulevilta synnyttäjiltä evätään kiireeseen vedoten synnytysosastovierailuja ja tarjotaan korvikkeeksi virtuaalivisiittejä.

Nuori, iloinen ja lempeä kätilö otti meidät kätellen vastaan ja kierrätti ystävällisesti hymyillen ulko-ovelta perhehuoneisiin. Puutteita, kuten remontin vuoksi kansliaksi muutettua potilashuonetta ja saman rempan vuoksi suljettua kylppäriä, ei peitelty. Ei tarvinnut: ne korvasi moninkertaisesti osastolla leijuva kiireetön, rauhallinen ja jotenkin hymyilevä ilmapiiri.

Kuulin, että synnyttäjiä kannustetaan kohoasentoihin - jakkaroita oli tarjolla useampia - ja synnyttäneitä lapsentahtiseen imetykseen. Pesut ja mittaukset tehdään vasta ihokontaktin ja ensi-imujen jälkeen. Jos äiti on huonokuntoinen ja väsynyt, vauvan saa häpeämättä antaa hetkeksi hoitoonkin.

Synnytyssalissa oli iso amme, iso terapiapallo ja keinutuoli, veteenkin saa kuulemma vauvan voinnin salliessa synnyttää ja säännöllisesti synnytetäänkin. Äitejä rohkaistaan käsittelemään kipua liikkumalla, ja kätilö tähdensi, että liikkumaan pystyy yleensä epiduraalipuudutuksessakin - ensimmäinen puoli tuntia sen laiton jälkeen on maattava paikallaan, sitten vain palloilemaan jos jalat kantavat.

Synnytysten määrä ylittää tuossa aluesairaalassa tehostamistoimien - siis lakkautusuhan - alarajan, mutta esimerkiksi lastenlääkäripäivystystä ei öisin ja viikonloppuisin ole, kuten nykyään tunnutaan toivottavan.

Vaikka olen itse ollut riskisynnyttäjä, joka on ehdottomasti tarvinnut yliopistosairaalan palveluja ennenaikaisesti syntyneelle vauvalleen, minusta olisi sulaa hulluutta keskittää kaikkia synnytyksiä isoihin yksiköihin. Miksei samalla keskitetä korvien putkituksia tai kitarisaleikkauksia? Lapsen henki voi niissäkin joissakin harvoissa komplikaatiotapauksissa olla vaarassa.

Kotiin mennessä kysyin mieheltäni, mitä järkeä olisi lakkauttaa osasto, jossa selvästi on paneutuva, lämmin ja lapsi-, äiti- ja perhemyönteinen ote. "Ei mitään", hän vastasi. Pelkkä tunnekysymys tämä ei ole minustakaan!

PS. täysin OT telkkuvinkki. Kotikatsomossa eilen tullut Rumble uusitaan keskiviikkona 17.6. kello 22.30 ykkösellä. Hillitön, mustanhauska road movie neljästä keski-ikäisestä teddystä (= rokusta, rokkarista etc). Jos Katsastuksen tai Calamari Unionin tyylinen huumori iskee, iskenee tämäkin. Minä nauroin. Ohjaus Jani Volanen, valmistumisvuosi 2002. Rooleissa mm. upea Vesa-Matti Loiri, Tommi Korpela, Jari Pehkonen.]]> Yhteiskunta http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1822 Tue, 16 Jun 2009 17:54:02 +0300 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1822 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1819 The Mercy Seatia.

Nyt on kesä ja olen löytänyt uudelleen kikattamisen taidon. Tässä viime aikojen naurun aiheita:

1. Aina ja ikuisesti, omat lapset. Jos itse saa lapsen nauramaan, nauru tarttuu takaisin takuuvarmasti. 5-7-vuotiaita on sitä paitsi älyttömän helppo huvittaa! Tuntuu riittävän jo se, että yleensä ilmaisee omaavansa huumorintajua eikä raahusta ympäriinsä jatkuvasti naama pitkänä.

2. Hesaria ei tarvitse tilata, sillä Fingerporia julkaistaan verkossa. Iso kiitos.

3. Bob Dylanin I Shall Be Freen toinen säkeistö.

Well, sometimes I might get drunk
Walk like a duck and smell like a skunk
Don't hurt me none, don't hurt my pride
'Cause I got my little lady right by my side
(She's a tryin' a hide pretendin'
She don't know me).


Iloista kesää!]]> Oman elämän losotusta http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1819 Fri, 12 Jun 2009 12:10:29 +0300 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1819 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1807 Ehkä lepään tuokion
se varmaan poissa on
kun avaan silmät uudestaan
on kaikki ennallaan (Kolmas nainen, Uupumusharhaa)

Olen potenut klassisia työuupumuksen oireita. Väsymystä, ahdistusta, itkuisuutta, pelkoa, lamaantumista, näköalattomuutta, päättämättömyyttä, keskittymiskyvyn puutetta, ammatillisen itsetunnon laskua pohjamutiin. Useimmiten oma ideapakki on tyhjä ja annettujenkin työtehtävien edessä tunnen, että tuskin osaisin mitään, jos jaksaisin yrittää. Kun yritän ja saan jotain aikaiseksi, tunnen usein, että tämä oli aivan rutiinihomma eikä tuloskaan häävi, miksi ihmeessä tämä tuntui suuren luokan ongelmanratkaisulta, joka imee kaikki mehut?

Kun jo töihin lähtiessäni tiedän olevani myöhässä, päässäni alkaa kaikua lause: mä saan potkut, mä saan varmasti potkut. Ihan kuin voisinkin: pitkin kevättä työvoimatilanne on ollut sellainen, että jokaista työpaikalle edes joskus eksyvää ihmistä venytetään molemmista päistä kuin kuminauhaa. Eikä meitä sijaisia ole niin helppo löytää. Jos olenkin tehoton, osaan sentään jotain jo valmiiksi; en vaadi toisten jakavan rajoitettua työaikaansa minun perehdyttämiseeni.

Juuri nyt on helpompaa, on ollut pari viikkoa. Parin tehdyn homman jälkeen olen jopa tuntenut tyytyväisyyttä, jopa ylpeyttä, työni tuloksesta.

Ympäristökin vaikuttanee - kevätvalon lisäksi työpaikka itse. Opintovapaille karannutta ja sairaslomille kaatunutta vakiväkeä on palannut virkeänä työhön. Oto-sijaisiksi venytetyt työkaverit ovat päässeet helpotuksekseen keskittymään siihen, mitä osaavat ja tykkäävät tehdä. Ilmapiirissä on vähemmän stressiä, jota pystyisin imemään omani jatkoksi.

Pahimpina viikkoina uskaltauduin valittamaan oloani terveyskeskukseen - työterveyshuoltoon päästäkseni en ole tällä pätkää ollut vielä talossa riittävän pitkään. "Kuinka pitkälle susta tuntuu, että painat nyt vain sisulla eteenpäin?" Minulta kysyttiin. Milläs muulla? Ihmettelin sisäisesti. Ei sitä talvisodastakaan jääty stressilomille, saati kotirintamalta. Sain kuulla myös, että "viime viikkokin oli nelipäiväinen ja ensi viikolla on vappu, sitten ei ole kuin pari viikkoa ja taas on helatorstai" -ajattelu on tyypillistä stressipuhetta. Jaksaa vielä tämän yhden. Jaksaa jaksaa. Kun työkin loppuu jo parin kuukauden kuluttua.

"Miltä susta tuntuu sellainen ajatus, että jäisit sairaslomalle?" kysyttiin myös. Ei tarjottu paperia kuitenkaan: keskustelukumppani ei ollut lääkäri vaan hoitaja. Jäi menemättä lääkäriin. Töihin menin, vaikka viikonloppuun asti silläkin viikolla itkin joka päivä puhdasta väsymystä, aamulla tai illalla.

En ole sairaslomalla, koska en kehtaa. En kehtaa vyöryttää tutuiksi käyneille työkavereille ja edellisen työpaikkansa menettäneen muarin palkkalistoilleen pelastaneelle pomolle sitä, että työ nyt vain sattuu olemaan se ylimääräinen pisara, jota tämän maljan on läikkymättä vaikea kannattaa. Enkä kehtaa, koska on sitä nyt ennenkin jaksettu. Enkä kehtaa, koska miäs tukee töissäkäyntiä, ottaa ylitse oman osansa vastuuta lapsista niinä päivinä (noin 4/vko) kun työmatkat toisen kaupungin työpisteeseen venyttävät työpäiviäni tunnilla suuntaansa.

Enkä minä edes työuupumusta pode, vaan elämäuupumusta. Edellisen työpaikan kiikunkaakun-kiehunnat ennen tyrmäävää loppua (on kurja olla se, joka joutuu lähtemään; katkeroittaa huomata, etteivät "hyvistä tyypeistä pidetään kyllä kiinni" -puheet pidä paikkaansa kun "hyvän tyypin" työsopimus on määräaikainen - siinä alkaa epäillä, että minä en niitä hyviä tyyppejä tainnut ollakaan) vaikuttavat taustalla, mutta isoimmat jutut ovat ihan muilla alueilla.

"Minulla oli joskus sellainen olo, etten ehtinyt mukaan omaan elämääni." Näkyy kansanedustaja, kaupunginvaltuutettu ja ex-ministeri sanoneen Iltalehden (kai se on sen?) Ilonassa. Vähän sitä tämä kai on. Se, ettei pyykkiä ehdi koskaan pestä tarpeeksi, on ehtimättömyydestä vain jäävuoren huippu. Se, että joka aamu saa valita huonon tukkapäivän, meikittömän naaman tai molemmat, on pikkujuttu.

Niitä isompia oman elämän juttuja luetteloin viime ajoilta ehkä joskus - jos jaksan. Nyt pitää alkaa imeä voimia vapaasta viikonlopusta. Koti on maailman paras paikka, vaikka siellä olisi aivan hillittömän sekaista.

Virvoittavan viileää vettä minulle tarjoaa E. Annie Proulx, jonka Laivauutisia olen lukenut yhden luvun ja rakastunut hillittömästi siihen, että saan sukeltaa, kellua, nauttia ja levätä siinä kielessä, siinä maailmassa. Edellinen kirja, jonka kanssa koin saman tunteen, oli saman tekijän (tosin ilman E:tä) novellikokoelma Lyhyt kantama. Se ei ollut vettä vaan kuivaa maata, mutta kyllä vain, se ympäröi lukijan aivan samalla kirkkauden tunteella.

Onko HK muuten jonkinlainen selviytyjien blogi? Minusta tuntuu, että meistä harvemmin kukaan kirjoittaa silloin kun on romuna, pohjalla ja kysymysmerkkinä, vaan vasta selkeämmällä hetkellä, jalkeille taas päästyään, silloin kun osaa kertoa kokeneensa ja oppineensa jotain.

No, minä olen vielä ihan kaiken keskellä, vaikka kirjoitus helpommalla hetkellä tuli tehtyäkin.]]> Oman elämän losotusta http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1807 Fri, 8 May 2009 18:48:01 +0300 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1807 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1798
Luin kolmikollemme Miinan ja Manun kotiaskareita -nimisen kirjan ensin kerran, ja sitten vielä toisen kerran. Toisella kerralla luin sen niin, että Miinan ja Manun nimet vaihtoivat paikkaa. Miina mokaili, sekoili ja piti hauskaa, Manu neuvoi järkevästi ja teki asiat niinkuin ne oikeasti pitää. Miinaa suursiivous ärsytti, kunnes hän keksi alkaa luistella lattiaharjoilla. Lehtiä haravoidessa Miina kiipeili puussa ja hyppi lehtikasaan Olli Oravan kanssa, kun Manu vain haravoi.

Mutta arvaa: lapset olivat ihan raivoissaan! Ei tuo ole Manu, se on Miina! Kato nyt, sillä on silmäripset! Lue oikein!

En tiedä montakaan aikuista, joka tykkäisi Miinasta ja Manusta, enkä millään usko olevani ensimmäinen tai ainoa roolinvaihtokokeiluja tehnyt sadunlukija. ]]> Kirjat http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1798 Tue, 10 Mar 2009 10:50:22 +0200 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1798 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1780


Kuva on kenties joillekin tuttu. Sitä on käytetty ainakin Imetyksen tuki ry:n nettisivuilla. Kuvassa allekirjoittanut ja kuopus joko 1,5 viikon tai 1,5 kuukauden iässä. En muista kuin luvun ja sen, että synnytyksestä ei ollut kulunut kovin pitkää aikaa. Muistan sen siitä, että kun näin valmiit kuvat, järkytyin kuinka isolta vatsani vielä näytti. Kuvia otettiin kokonainen sarja, ne kuvasi silloinen kollegani erääseen lehteen. Tämä kuva on otettu keittiön pöydän ääressä ja se taisi olla aika aika spontaani räppäys, liekö peräti kameran virittelyä? Lehdessä oli joku asiallisempi värikuvaposeeraus jossa istuimme sohvalla tai nojatuolissa.

Pidän mustavalkoisen kuvan tunnelmasta. Kasvoille valahtaneet hiukset suojaavat, näytän olevan täysin keskittynyt rinnalla olevaan vauvaan. Niin varmaan osin olinkin. Kuvassa on sekä herkkyyttä ja vahvuutta ja se on eittämättä niitä harvoja omakuvia, joihin olen itse tyytyväinen. Se myös hymyilyttää: tuo vakava, kädet ristissä rinnalla töpöttävä nyytti on nykyään mitä iloisin ja ihanin eskarilainen.

Varsinaisesta imetyskuvasta ei ole kyse, koska muistaakseni ja nähdäkseni vauva ei ime, vaan on joko hamuamassa rintaa tai irrottanut juuri otteensa. Veikkaan jälkimmäistä. Muistan imettäneeni vauvaa kahvipöydässä, kollega taisi sitä jotenkin kommentoida, sen sujuvuutta ja huomaamattomuutta. Kuvassakin näkyy, kuinka pieni kaistale paljasta ihoa vilkkaa imetyspaidan rakosesta.

Olen kahden vaiheilla kuvaa katsoessani: muistan ja en muista. Se olen minä ja silti se on joku ihan muu. Joku vähän erilainen äiti ja erilainen ihminen. Lapset kasvattavat, elämää hioo, ja hyvä niin.

PS. Kiinnostuneet napatkaa meemi mukaanne tai esitelkää lempi(oma)kuvanne lapsen kanssa tai ilman.

]]> Oman elämän losotusta http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1780 Fri, 30 Jan 2009 00:20:13 +0200 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1780 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1773 Kirjaamo-blogista ja Vihreästä Langasta (esimerkkinä yksi varhainen kirjoitus; niitä on muitakin).

Hoo! Olen valaistunut, ja samalla häpeän ja syyllisyyden lyömä. Olen pilannut lasteni mahdollisuudet menestyä elämässä eväämällä heiltä ammattitaitoiset varhaiskasvatuspalvelut tähänastisen elämänsä suurimman osan ajalta. Nuoremmat, pian 5-vuotiaat, pääsivät päiväkotiin vasta 3-vuotiaina; kohta 7-vuotias esikoinen vasta kauhistuttavat 5 vuotta täytettyään.

Ja hah. En ihmettele yhtään, että Nina Mikkonen tyrmäsi Ylen Aamu-tv:n Tyynysota-keskustelussa Tontin siteeraaman tutkimuksen "hörönlörönlöllöksi". Jo Tontin verkkokolumniinsa saamista kommenteista löytää pätevää kritiikkiä kyseiselle ruotsalaistutkimukselle ja Tontin siitä tekemille tulkinnoille. Viitteitä löytyy myös sekä vastakkaiseen että neutraalimpaan tutkimustietoon.

Tontin ja Mikkosen keskustelu, joka yhä löytyy Yle Areenasta, oli tuskallista seurattavaa. Siinä tiivistyi suomalaisten julkisten keskustelujen helmasynti: keskustelukumppania ei kuunnella, vaan kaikki aika käytetään oman asian puhumiseen. Vaaliväittelyissä keskustelijoilla on yleensä pintapuolisia käytöstapoja niin paljon, että oma pölötys hoidetaan sivistyneesti vuorotellen; tuossa keskustelussa kulki kaksi ääniraitaa päällekkäin.

Onneksi Mikkonen oli seuraavana viikonloppuna vieraana Arto Nybergin keskusteluohjelmassa. Siinä hänen asiansa ei hukkunut vimmaiseen hyökkäävyyteen, keskustelukumppanin syyttelyyn ja päällekkäinpuhumiseen.

Jos pääsee yli sen ilmeisimmän torjunnan - että jos ihminen on Timo T.A. Mikkosen kanssa naimisissa, hänen on oltava täysi idiootti - ja pystyy katsomaan ohi Mikkosen kärkevästä kielenkäytöstä rasistisine piirteineen, huomaa, että kyllä Nina Mikkosen puheisiin voi suhtautua ihan tosissaankin. Kyllä vanhemmuudessa pitää olla sijansa kiintymyksellä, sydämellä ja aidolla halulla viettää aikaa omien lastensa kanssa. Ei työpaikan ja päiväkodin välin ravaaminen ihan oikeasti silkkaa vapauden ja itsensä toteuttamisen hurmaa ole.

Toivon, että mahdollisimman moni suhtautuu Tontin lastenhoitopuheisiin yhtä vähätellen ja naureskellen kuin Mikkoseen. Jos hänen argumenttinsa ottaa vakavasti, ollaan pelottavalla tiellä. Sokea usko "tieteelliseen" tietoon ja sellainen ajatus, että vanhemmuutta voisi hoitaa jonkinlaisena objektiivisena tehtävänä, jota tunnesiteet, hormonit ja biologia eivät millään tavalla ohjaa, on aivan yhtä harhaista kuin hurmaisin äitimyyttien hehkuttelu.

Jos tietoa korostetaan liikaa, on vaarana kyseenalaistaa vanhempien omat vaistot ja tunteet. Jos puhdas hoivaamisen halu tuomitaan vääräksi itsekkyydeksi, menetetään paljon. Pahimmillaan ihmisten luottamus omaan äitiyteensä ja isyyteensä horjuu. Tämä on täysin verrattavissa tilanteeseen, jossa tuore äiti "varmuuden vuoksi" syöttää vauvalleen tuttelia, kun ei ole varma, syökö itse tarpeeksi vitamiinipitoista ruokaa tuottaakseen kunnon rintamaitoa.

Nina Mikkonen on yksisilmäinen ja provokatiivinen, mutta niin on myös Jarkko Tontti. Vaikuttaa, ettei Nina Mikkonen juuri tunne hyviä päiväkoteja ja niissä tehtävää arvokasta ja ammattitaitoista työtä, mutta yhtä lailla näyttää siltä, ettei Jarkko Tontti tiedä, millaista elämää kotihoitoperheissä oikeasti eletään.

Harva kotiäiti piileskelee maailmaa neljän seinän sisällä, tiukasti oman ydinperheensä seurassa. Pikemminkin minusta tuntuu, että suurin osa kotona olevista äideistä kantaa aitoa huolta lapsensa sosiaalisista kontakteista. Leikkiseuraa etsitään netin, leikkipuistojen, perhekahviloiden ja avoimien päiväkerhojen avulla; hiekkalaatikon reunalla kärkytään jokaista tilaisuutta opettaa lasta vuorotteluun, leikkisääntöihin ja toisen huomioonottamiseen. (Joo, ja sitten pilkataan äitejä, jotka 'raahaavat vauvojaan kaiken maailman muskareihin, vaikka kotiarki riittäisi aivan hyvin'. Koskaan ei voi voittaa.)

Se, etteivät tämän maailman tontit näe kotivanhempien verkostoja, johtuu tietysti siitä, että kotiäitiys on - yhä - enimmäkseen aika näkymätöntä. Kun sitä sitten joskus omilla kasvoillaan edustaa ihminen, joka herättää esiintymisellään vastarintaa, on sääli, jos vastarinnan yli ei päästä itse asiaan.

Jos nauraa liian kovaa Mikkoselle, voi tulla vahingossa nauraneeksi vanhemman vaistoille ja kiintymysvanhemmuudelle.]]> Vanhemmuus http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1773 Tue, 27 Jan 2009 15:05:12 +0200 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1773 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1769

Lähde: Style.com/Diane von Furstenberg, Balenciaga, Nicole Miller

Olen täydellisen koukussa muotiblogeihin. Ne ovat herättäneet henkiin rakkauteni vaatteisiin ja muotiin taidemuotona. Asia ei ole mitenkään uusi, olin intohimoinen pukeutuja jo lapsena ja nuorena, mutta jossain vaiheessa unohdin hetkeksi sen, että myös vaatteet = mun aatteet. Pukeutuminen on viestintää, ehdottomasti. Ja leikkiä!

Ei pidä tulkita väärin. Vaaterakkaudestani huolimatta olen aika harvoin erityisen tällätty. Minut voi ja on voinut nähdä mitä kamalimmissa röntteissä ja myös hyvin erityylisenä vuosien kuluessa. Tyylini voi vaihdella jo viikonkin aikana. Esimerkiksi tänään vein kuopusta hoitoon pillifarkuissa ja lyhyessä pissistakissa, maiharit jalassa ja kääriytyneenä viisimetriseen (no lähes) kaulahuiviin, mutta yhtä hyvin voisin käyttää nilkkapituista, kapeaa neuloshametta, korkeakorkoisia nilkkureita ja 1940-lukua henkivää villakangastakkia. Olen vahvasti fiilispukeutuja ja mitä vanhemmaksi tule, sitä tiukemmin pukeudun vain vaatteisiin, jotka tuntuvat hyviltä. Vaatteet eivät saa tuntua tai häiritä, niiden pitää olla vaivattomia. Jos minulla jokin tyyli on, siihen kuuluvat melko lailla klassiset vaatteet, jotka ovat mukavat, lievästi sporttiset, eivät liian hienot, mutta eivät liian tavallisetkaan. Täydellisessä asussa pitää aina olla joku Juttu. Hauska yksityiskohta, vaatteen erikoinen muoto tai materiaali, jokin asia joka hieman rikkoo kokonaisuutta.

Olen käynyt kirpputoreilla jo ennen kuin niistä tuli muotia, kiitos äitini esimerkin. Äiti myös ompeli minulle paljon, pyynnöstä melkein mitä vain. Jos halusin uuden bilemekon viikonlopuksi, äiti teki sen.

Olen laatu- ja merkkitietoinen, mutta aina vähissä varoissa ja lisäksi pihi. Suunnittelemalla, odottamalla ja etsimällä saa usein paremman lopputuloksen... ja mikä voisi olla riemastuttavampaa kuin löytää sikahalvalla kirpparilta loistokuntoinen vaate, juuri sellainen jota on vaatekaappiinsa kaivannut.

Muotiblogeista saa hyviä vinkkejä ja oma tyyli tarkentuu. Seuraan hyvin erilaisia ja eri-ikäisten ihmisten muotiblogeja. Aakkosjärjestyksessä joitain tämän hetken suosikkejani:

Atlantis Home Tutustuin ensin kirjoittajan tyttären blogiin jonka taustalla vilahdellut äiti sitten perustikin oman blogin. Kirjoittaja on tehnyt omia mallistoja joskus 1980-luvulla. Hänen tyylinsä on kasari ja hyvin high fashion, mutta ehdottoman hauska. Myös sisustuspohdiskeluja ja -kuvia.

Hel Looks Koska on niiiin kiva katsoa erilaisia pukeutujia. Huomioin tarkkaan omanikäisteni (40+) tai vanhempien vaatteet.Onneksi olen jo päässyt henkilökohtaisen kriisini yli: kyllä, myös yli nelikymppinen voi käyttää minihametta.

Kingdom of Style Blogin monarkiahuumori puree. Inspiroiva, ei ihan perusmättöä. Kukkasukkahousut elvyttivät vanhaa rakkauttani kuviosukkahousuihin. Viimeisimmän merkinnän kuvat tanskalaisen Best Behaviour -merkin kokoelmasta ovat upeita! Asukokonaisuuksissa on monta joihin voisin hypätä saman tien, etenkin kun haaremihousut ovat jälleen palaneet vaatekaappiini.

Lulu and your mom Hassu. Rehellinen. Kaunis.

Sokeria kans Suomalainen vaatesuunnittelija Pariisissa. Kiinnostava. Opettavainen. Oman kokoelman vaatteista ihastutti erityisesti eräs kaunis paloista tehty pikkupuku.

Huomaan, että käytännönläheisemmät blogit jäivät tästä listauksesta pois. No, luen säännöllisesti kyllä myös Go 4 it Vol. 2 -blogia, Parasta aikaa vuodesta, Tyyliä metsästämässä, Nelliinan vaatehuonetta ja monia, monia muita.

Vaikka pukeutuminen ei ole iästä kiinni, kaipaan lisää 40+ muotiblogeja. Saa ilmiantaa jos sellaisia tietää!
]]> Oman elämän losotusta http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1769 Fri, 16 Jan 2009 11:09:44 +0200 http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=1769