18.11.2011
Uusi yritys
Edellinen lopetus loppui lyhyeen. Lankesin. Lähti lapasesta, taas. Ajattelin poltella satunnaisesti, ihan vain yhden tai kahden tai muutaman silloin tällöin. Hyvin nopeasti lipsahdin takaisin aiempaan tahtiin, taisin jopa polttaa hieman enemmän.
Viime viikolla kyllästyin tilanteeseen. Ihan älytöntä.
Yli 40-vuotiaana alkaa olla jo puolivälissä, miksi siis lyhentää ehdoin tahdoin elinikäänsä tai tehdä loppuajasta vaikeampaa.
Haluan hyvään kuntoon ja se ei tupakkakeuhkoilla onnistu.
En todellakaan halua keuhkoahtaumatautia, joka lukemani mukaan ei enää ole vanhojen tupakkamiesten tauti, vaan yleistymään päin nimenomaan keski-ikäisillä naisilla.
En halua ryppyjäkään: niitä ei vielä liiemmin ole, mutta jos jatkan polttamista, olen kohta samannäköinen kuin eräs ravintolassa kohtaamani tupakoinnin iloja ylistänyt nainen. Istuin ko. naisen kanssa terassilla, tupakalla tottakai, ja pakko myöntää, että järkytyin: korsteeninaisella oli valtavasti ryppyjä ja etenkin suun ympärillä syvimmät imurypyt mitä olen koskaan nähnyt, vaikka hän ei iältään ollut ainakaan kovin paljon minua vanhempi.
Joten: maanantaina 14.11. noin klo 16 stumppasin jälleen kerran sen viimeisen röökin. Päivät ovat menneet suht kevyesti ja täysin ilman mitään korvikkeita. Ei nikotiinipurkkaa, ei tavallista purkkaa, ei edes porkkanoita. Jos hetkellisesti on tehnyt tupakkaa mieli, olen muistanut että mieliteko kestää vain hetken ja menee ohi. Liikunta auttaa, kaikenlainen käsillä tekeminen auttaa - tästä syystä kodin lattialla on useampikin lankakerä ja pöydillä aloitettuja neulomuksia - , savuttomuuden etujen ajatteleminen auttaa.
Voiton puolella en todellakaan ole. Aiempi savuttomuus kesti viitisen päivää, nyt kokonaisia vuorokausia on vasta kolme. Ero aiempaan "lopetukseen" lienee siinä, että nyt en ole säilyttänyt itselläni optiota poltella satunnaisesti. Ystäväpiirissä on ihmisiä, jotka tähän pystyvät, minä selvästikään en, koska Chisun sanoin:
beibe beibe beibe, mä oon vähän sellainen, että teen ihan täysillä kaiken
Viime viikolla kyllästyin tilanteeseen. Ihan älytöntä.
Yli 40-vuotiaana alkaa olla jo puolivälissä, miksi siis lyhentää ehdoin tahdoin elinikäänsä tai tehdä loppuajasta vaikeampaa.
Haluan hyvään kuntoon ja se ei tupakkakeuhkoilla onnistu.
En todellakaan halua keuhkoahtaumatautia, joka lukemani mukaan ei enää ole vanhojen tupakkamiesten tauti, vaan yleistymään päin nimenomaan keski-ikäisillä naisilla.
En halua ryppyjäkään: niitä ei vielä liiemmin ole, mutta jos jatkan polttamista, olen kohta samannäköinen kuin eräs ravintolassa kohtaamani tupakoinnin iloja ylistänyt nainen. Istuin ko. naisen kanssa terassilla, tupakalla tottakai, ja pakko myöntää, että järkytyin: korsteeninaisella oli valtavasti ryppyjä ja etenkin suun ympärillä syvimmät imurypyt mitä olen koskaan nähnyt, vaikka hän ei iältään ollut ainakaan kovin paljon minua vanhempi.
Joten: maanantaina 14.11. noin klo 16 stumppasin jälleen kerran sen viimeisen röökin. Päivät ovat menneet suht kevyesti ja täysin ilman mitään korvikkeita. Ei nikotiinipurkkaa, ei tavallista purkkaa, ei edes porkkanoita. Jos hetkellisesti on tehnyt tupakkaa mieli, olen muistanut että mieliteko kestää vain hetken ja menee ohi. Liikunta auttaa, kaikenlainen käsillä tekeminen auttaa - tästä syystä kodin lattialla on useampikin lankakerä ja pöydillä aloitettuja neulomuksia - , savuttomuuden etujen ajatteleminen auttaa.
Voiton puolella en todellakaan ole. Aiempi savuttomuus kesti viitisen päivää, nyt kokonaisia vuorokausia on vasta kolme. Ero aiempaan "lopetukseen" lienee siinä, että nyt en ole säilyttänyt itselläni optiota poltella satunnaisesti. Ystäväpiirissä on ihmisiä, jotka tähän pystyvät, minä selvästikään en, koska Chisun sanoin:
beibe beibe beibe, mä oon vähän sellainen, että teen ihan täysillä kaiken
27.08.2011
Yöllä voin tehdä mitä huvittaa
Viides päivä. Vasta.
Viime yönä taisin käydä parvekkeella röökillä. En muista itse polttamista, mutta mietin unessa haiseeko parvekkeella vielä aamullakin tupakka, ts. jäänkö kiinni polttamisestani.
Eilinen ja tämä päivä ovat olleet yhtä suurta tupakantuskaa. Ei edelleenkään fyysistä oireilua sanottavammin, mutta tukaluutta aiheuttava henkinen tupakantuska jatkuujatkuujatkuu. Tätä odotettavissa varmaan viikkoja ellei kuukausia, huoooh.
Juonittelen mielessäni lipsahdusta. Juoni menee näin: tapaan jonkun jolla on tapana polttaa muutaman lasillisen jälkeen. Otamme muutaman lasillisen ja tadaa! - voin pummata yhden tupakan, ihan kokeeksi vain. Nyt kun juoni on paljastettu, sitä on vaikeampi toteuttaa.
En ihan oikeasti halua jatkaa polttamista. Yksi hyvä syy pysytellä savuttomana on raikkaampi ja jotenkin mystisesti kevyempi olo kuin aikaisemmin. Ehkä kuvittelen, mutta ihan kuin iho tuntuisi pehmeämmältä ja näyttäisi ilman meikkiä paremmalta?
Lapset tietenkin kannustavat, mutta en usko heidän kovinkaan hyvin ymmärtävät kuinka tiukkana äiti saa itselleen olla. Koska en tärise, tiuski ja raivoa (normaalia enempää), lopettamisen hankaluus on heiltä piilossa. Ehkä pitäisi näytösluontoisesti pultata pari kertaa? Purskahdella itkuun? Raastaa pari sohvatyynyä rikki?
Viime yönä taisin käydä parvekkeella röökillä. En muista itse polttamista, mutta mietin unessa haiseeko parvekkeella vielä aamullakin tupakka, ts. jäänkö kiinni polttamisestani.
Eilinen ja tämä päivä ovat olleet yhtä suurta tupakantuskaa. Ei edelleenkään fyysistä oireilua sanottavammin, mutta tukaluutta aiheuttava henkinen tupakantuska jatkuujatkuujatkuu. Tätä odotettavissa varmaan viikkoja ellei kuukausia, huoooh.
Juonittelen mielessäni lipsahdusta. Juoni menee näin: tapaan jonkun jolla on tapana polttaa muutaman lasillisen jälkeen. Otamme muutaman lasillisen ja tadaa! - voin pummata yhden tupakan, ihan kokeeksi vain. Nyt kun juoni on paljastettu, sitä on vaikeampi toteuttaa.
En ihan oikeasti halua jatkaa polttamista. Yksi hyvä syy pysytellä savuttomana on raikkaampi ja jotenkin mystisesti kevyempi olo kuin aikaisemmin. Ehkä kuvittelen, mutta ihan kuin iho tuntuisi pehmeämmältä ja näyttäisi ilman meikkiä paremmalta?
Lapset tietenkin kannustavat, mutta en usko heidän kovinkaan hyvin ymmärtävät kuinka tiukkana äiti saa itselleen olla. Koska en tärise, tiuski ja raivoa (normaalia enempää), lopettamisen hankaluus on heiltä piilossa. Ehkä pitäisi näytösluontoisesti pultata pari kertaa? Purskahdella itkuun? Raastaa pari sohvatyynyä rikki?
26.08.2011
En minä vaan ne muut
Neljännen päivän aamu on vaikein tähänastisista. Onneksi minulla ei ole ollut tapana hamstrata tupakkaa vaan olen aina polttanut kaiken saatavilla olevan. Kiusaus olisi ylivoimainen jos jostain tupakkaa löytyisi.
Tässä kärvistellessäni voin vaikka miettiä omaa kaksinaismoralistista suhtautumistani erityisesti tupakoiviin naisiin. Vaikka itse olen polttanut vuosia, en laske itseäni siihen rupusakkiin joka kulkee kessu rypistyneessä suupielessä ja haisee pahalle. Viimeksi huomasin asenteellisuuteni parkkipaikalla, jossa venäjää puhuva nainen roikotti savuketta suupielestään samalla kun puhui puhelimessa. Paheksuin - kamalan näköistä! - mutta unohdin että olen itse kahden vuoden ajan kuljeskellut katuja juuri samalla tavalla: rööki huulessa, luuri korvalla.
Varsinkin kahden vuoden tupakkaisuuteni alussa välttelin julkista tupruttelua. Sitä mukaa kun homma lipesi muutenkin, poltin yhä näkyvämmin ja julkisemmin, jopa kadulla. Stumppaaminen oli hankalaa: en olisi halunnut heittää natsaa kadulle, joten useimmiten etsin viemäriritilän, jonne pudotin stumpin. Tiesin nämä aukot kodin ja kaupan väliltä niin tarkkaan että osasin mitoittaa tupakkani niiden mukaan. Humps, tuohon kaivoon!
Kesällä muistin miniroskikset, ts. filmipurkit, joita Roska päivässä -liikkeen Tuula-Maria Ahonen jakaa turuilla ja toreilla ja kannustaa tuunailemaan niitä vaikka lahjaksi. Tapasimme Ahosen kanssa joskus jossain ja muistin, että minulla on häneltä saatu, valmiiksi tuunattu purkki kotona. Sainkin sen avulla lievennettyä omaatuntoani: purkkiin mahtui yllättävän monta stumppia ja se ei haissut täytenäkään käsilaukussa... tai ehkä en vain haistanut.
Enää en kylvä roskaa, phuih. Ja hajuaisti todellakin on kohentunut, jo parissa päivässä. Kuopuslapsi sytytti eilen suitsukkeen ja hämmästyin sen voimakasta tuoksua... ihan kuin joku olisi kääntänyt hajuvolyyminapin kaakkoon.
Tässä kärvistellessäni voin vaikka miettiä omaa kaksinaismoralistista suhtautumistani erityisesti tupakoiviin naisiin. Vaikka itse olen polttanut vuosia, en laske itseäni siihen rupusakkiin joka kulkee kessu rypistyneessä suupielessä ja haisee pahalle. Viimeksi huomasin asenteellisuuteni parkkipaikalla, jossa venäjää puhuva nainen roikotti savuketta suupielestään samalla kun puhui puhelimessa. Paheksuin - kamalan näköistä! - mutta unohdin että olen itse kahden vuoden ajan kuljeskellut katuja juuri samalla tavalla: rööki huulessa, luuri korvalla.
Varsinkin kahden vuoden tupakkaisuuteni alussa välttelin julkista tupruttelua. Sitä mukaa kun homma lipesi muutenkin, poltin yhä näkyvämmin ja julkisemmin, jopa kadulla. Stumppaaminen oli hankalaa: en olisi halunnut heittää natsaa kadulle, joten useimmiten etsin viemäriritilän, jonne pudotin stumpin. Tiesin nämä aukot kodin ja kaupan väliltä niin tarkkaan että osasin mitoittaa tupakkani niiden mukaan. Humps, tuohon kaivoon!
Kesällä muistin miniroskikset, ts. filmipurkit, joita Roska päivässä -liikkeen Tuula-Maria Ahonen jakaa turuilla ja toreilla ja kannustaa tuunailemaan niitä vaikka lahjaksi. Tapasimme Ahosen kanssa joskus jossain ja muistin, että minulla on häneltä saatu, valmiiksi tuunattu purkki kotona. Sainkin sen avulla lievennettyä omaatuntoani: purkkiin mahtui yllättävän monta stumppia ja se ei haissut täytenäkään käsilaukussa... tai ehkä en vain haistanut.
Enää en kylvä roskaa, phuih. Ja hajuaisti todellakin on kohentunut, jo parissa päivässä. Kuopuslapsi sytytti eilen suitsukkeen ja hämmästyin sen voimakasta tuoksua... ihan kuin joku olisi kääntänyt hajuvolyyminapin kaakkoon.
25.08.2011
Faijalta varastetuista se lähti
Olen kai helposti addiktoituvaa tyyppiä. Polttamiseni riistäytyi aika nopeasti käsistä kun siihen ensi kertoja perehdyin, joskus 14-15-vuotiaana uimarannan pukukoppien takana. Muistan, että joku kuittaili poskisavuista ja niinpä sitten oikein opettelemalla opettelin vetämään kunnolla henkeen. Nikotiini humahti aivojen perälle alle 10 sekunnissa ja riippuvuus lähti siitä. Poltin koko nuoruusiän enemmän tai vähemmän, en ollut tupakkalakoissa muutamaa päivää pidempään, jos sitäkään. Joskus teimme luokkakaverin rantasaunalla vaarallisia kokeiluja, joissa yritimme aiheuttaa itsellemme nikotiini- tai häkämyrkytyksen polttamalla ketjussa mahdollisimman monta tupakkaa. Teorian mukaan sen jälkeen ei tupakka enää ikinä maistuisi. No, maistui se, jo samana iltana.
Isäni poltti, osittain myös sisällä ja autossa, ja vaikka muistan että tupakansavu aiheutti minulle pahan olon ja inhosin kaikkea mitä siihen liittyi, sekään ei sitten toiminut varoittavana esimerkkinä. Alkuvaiheessa pöllin isän askeista tupakat, en tiedä huomasiko hän... ja jos huomasi, ei ainakaan mitään sanonut. Moralisointi olisikin ollut kohtalaisen turhaa. Hän aloitti polttamisen 9-vuotiaana (muistaakseni) ja polttaa edelleen. Hän on polttanut melkein 60 vuotta.
Itse lopetin polttamisen vasta aikuisena, poltettuani melkein 20 vuotta. Suurin motiivini lopettaa oli se sama kuin nytkin: esimerkkinä oleminen lapsille. Lopettaminen oli aika tuskaton prosessi, enkä tainnut ensimmäisen vuoden aikana lipsahtaakaan kuin kerran tai pari.
Lopettamisen jälkeen minusta kuoriutui tupakkanatsi joka saarnasi ja kuittaili polttamisesta ja sai oksetuspyörrytyskohtauksen lievästäkin röökinkatkusta. Tämän jeesusteluvaiheen jälkeen lienee oikeus ja kohtuus että repsahdin oikein kunnolla, peräti kahdeksi vuodeksi. Hyvä muistutus siitä, että riippuvuudet eivät tosi asiassa mihinkään katoa, ne voi vaan painaa näkymättömiin. Hieman kadehdin heitä jotka pystyvät baarireissuilla polttamaan muutaman ja kitkatta olemaan väliajat ilman. Tähän en usko koskaan pystyväni: minulla ei ole varaa pelleillä tupakoinnin kanssa, se on joko on tai off.
Isäni poltti, osittain myös sisällä ja autossa, ja vaikka muistan että tupakansavu aiheutti minulle pahan olon ja inhosin kaikkea mitä siihen liittyi, sekään ei sitten toiminut varoittavana esimerkkinä. Alkuvaiheessa pöllin isän askeista tupakat, en tiedä huomasiko hän... ja jos huomasi, ei ainakaan mitään sanonut. Moralisointi olisikin ollut kohtalaisen turhaa. Hän aloitti polttamisen 9-vuotiaana (muistaakseni) ja polttaa edelleen. Hän on polttanut melkein 60 vuotta.
Itse lopetin polttamisen vasta aikuisena, poltettuani melkein 20 vuotta. Suurin motiivini lopettaa oli se sama kuin nytkin: esimerkkinä oleminen lapsille. Lopettaminen oli aika tuskaton prosessi, enkä tainnut ensimmäisen vuoden aikana lipsahtaakaan kuin kerran tai pari.
Lopettamisen jälkeen minusta kuoriutui tupakkanatsi joka saarnasi ja kuittaili polttamisesta ja sai oksetuspyörrytyskohtauksen lievästäkin röökinkatkusta. Tämän jeesusteluvaiheen jälkeen lienee oikeus ja kohtuus että repsahdin oikein kunnolla, peräti kahdeksi vuodeksi. Hyvä muistutus siitä, että riippuvuudet eivät tosi asiassa mihinkään katoa, ne voi vaan painaa näkymättömiin. Hieman kadehdin heitä jotka pystyvät baarireissuilla polttamaan muutaman ja kitkatta olemaan väliajat ilman. Tähän en usko koskaan pystyväni: minulla ei ole varaa pelleillä tupakoinnin kanssa, se on joko on tai off.
Missä koukku?
Kolmas päivä röökittä käynnistyy. Ihan normaalisti aamukahvilla, en ole muuttanut rutiinejani.
Yllättävän helposti sujuu. Jopa niin helposti, että mietin josko vieroitusoireet ja kamala tupakantuska iskevätkin viiveellä. Eilen teki muutaman kerran mieli tupakkaa (asteikolla 1-10 7-8), huimasi ohimennen ja päänsärky melkein alkoi - mutta oikeasti mitään kamalia fyysisiä vieroitusoireita ei ole ollut.
Positiivisia juttuja:
- ei tarvitse huolehtia röökeistä ja tulentekovälineistä
- aikaa tuntuu olevan enemmän kuin kaikenlainen sättääminen tupakoinnin ympärillä on loppunut
- en tunne huonoa omaatuntoa polttamisen vuoksi
- palaan hajuaistiltani vihikoiraluokkaan
- tuoksun ja maistun paremmalta
Kun ensimmäisen kerran lopetin, luulin tupakattoman elämän olevan synkkää ja kamalaa. Tietenkään se ei ole, yli 10 vuoden kokemuksella tiedän sen. Mutta koska kahden vuoden takainen repsahtamiseni liittyi olennaisesti vapauden tunteeseen, kapinalliseen olotilaan - voin tehdä mitä vain, jopa polttaa taas - olen edelleen vaaravyöhykkeessä jos annan itselleni luvan polttaa syystä tai toisesta. Lupa on nyt evätty ja toivon että mikään ei saa minua enää sitä itselleni myöntämään. Olen kyllä aika hyvä perustelemaan asioita, myös itselleni, mutta kun tässä nyt joka tapauksessa ollaan jo vähintäänkin puolivälissä elämää, miksi lyhentää loppuosaa. Eli kun tekee mieli tupakkaa, mietin kuolemaa. Mustia keuhkoja, keuhkoahtaumatautia, kuihtunutta kehoa joka ei toimi eikä jaksa. Ovatko ne yhdet savut sen arvoisia?
Yllättävän helposti sujuu. Jopa niin helposti, että mietin josko vieroitusoireet ja kamala tupakantuska iskevätkin viiveellä. Eilen teki muutaman kerran mieli tupakkaa (asteikolla 1-10 7-8), huimasi ohimennen ja päänsärky melkein alkoi - mutta oikeasti mitään kamalia fyysisiä vieroitusoireita ei ole ollut.
Positiivisia juttuja:
- ei tarvitse huolehtia röökeistä ja tulentekovälineistä
- aikaa tuntuu olevan enemmän kuin kaikenlainen sättääminen tupakoinnin ympärillä on loppunut
- en tunne huonoa omaatuntoa polttamisen vuoksi
- palaan hajuaistiltani vihikoiraluokkaan
- tuoksun ja maistun paremmalta
Kun ensimmäisen kerran lopetin, luulin tupakattoman elämän olevan synkkää ja kamalaa. Tietenkään se ei ole, yli 10 vuoden kokemuksella tiedän sen. Mutta koska kahden vuoden takainen repsahtamiseni liittyi olennaisesti vapauden tunteeseen, kapinalliseen olotilaan - voin tehdä mitä vain, jopa polttaa taas - olen edelleen vaaravyöhykkeessä jos annan itselleni luvan polttaa syystä tai toisesta. Lupa on nyt evätty ja toivon että mikään ei saa minua enää sitä itselleni myöntämään. Olen kyllä aika hyvä perustelemaan asioita, myös itselleni, mutta kun tässä nyt joka tapauksessa ollaan jo vähintäänkin puolivälissä elämää, miksi lyhentää loppuosaa. Eli kun tekee mieli tupakkaa, mietin kuolemaa. Mustia keuhkoja, keuhkoahtaumatautia, kuihtunutta kehoa joka ei toimi eikä jaksa. Ovatko ne yhdet savut sen arvoisia?
